Opettajat – perinteen välittäjät?

Voit myös ladata tämän artikkelin pdf-tiedostona.

Monille joogan harjoittajille oma opettaja on tärkein joogaa koskevan tiedon lähde. Kun olemme ensin löytäneet tiemme joogan pariin median tai jonkin muun tiedonlähteen avulla, alamme harjoittaa joogaa opettajan ohjauksessa ja samalla melkein huomaamattamme omaksua tietoa joogasta toden teolla.

Joogalukutaitoa käsittelevän artikkelisarjan toisessa osassa käsitellään perinteisesti tärkeintä joogaa koskevan tiedon lähdettä eli opettajaa. Joogaa voi opettaa monella tavalla, mutta kaikkia joogan opettajia yhdistää se, että he välittävät oppilailleen tietoa siitä, miten joogaa harjoitetaan.

Tietyssä mielessä opettajan välittämä tieto on kaikkein tärkeintä tietoa, jota voimme joogasta saada. Se on hyvin välitöntä: opettaja näyttää meille, miten joogaa harjoitetaan. Hän ohjaa kehomme ja mielemme tiettyyn muotoon, tiettyyn tulkintaan joogan menetelmistä. Ohjauksensa myötä hän välittää meille paitsi käytännöllistä, myös teoreettista tietoa joogasta. Ei nimittäin ole olemassa yhtäkään käytännöllistä tekoa, joka ei perustu jonkinlaiseen teoriaan.

Joogaopettajan rooli on kuitenkin muuttunut joogan historian kuluessa. Samoin on käsitys siitä, millaista tietoa hän välittää ja mihin se perustuu. Tässä artikkelissa käsittelen joogaopettajan roolin muutosta perinteisten ja modernien käsitysten kautta, sekä sitä, mitä merkitystä tällä on joogan kannalta.

Guru, pimeyden poistaja

Intialaisessa perinteessä opettajasta käytetään sanaa guru. Guru on ihminen, joka tuntee jonkin tiedonalan läpikotaisin ja osaa välittää sitä eteenpäin. Guru voi olla minkä tahansa tiedon tai taidon opettaja. Sana guru tarkoittaa paitsi opettajaa, myös ”painavaa”. Tämän on tulkittu tarkoittavan, että guru on ”täynnä tietoa”. Advayataraka upanishadin[1] mukaan sana guru muodostuu kahdesta osasta: ”gu” tarkoittaa pimeyttä, ”ru” valoa. Tämä merkitsee, että guru on ihminen, joka ”poistaa tietämättömyyden pimeyden” oppilaan mielestä tai ”johdattaa oppilasta kohti tiedon valoa”.

Joogaa pidetään perinteisesti tiedonalana (vidya), jonka oppimiseen tarvitaan opettajaa. Lähes kaikki joogatekstit korostavat, että joogan päämäärää on mahdotonta saavuttaa ilman gurun apua. Ainoastaan autenttinen guru voi avata joogan tiedon oppilaalle ja opettaa hänet harjoittamaan tavalla, joka johtaa tuloksiin. Tärkeää gurun opetuksessa ei ole niinkään gurun välittämän informaation mieleen painaminen tai käytännöllisten taitojen oppiminen, kuin se, että guru itse ilmentää opettamaansa tietoa koko olemuksellaan ja välittää sen oppilailleen.

Eri joogasuuntauksissa gurun rooli on kuitenkin nähty hieman eri tavoin. Joissakin suuntauksissa guru on yksinkertaisesti opettaja – neuvonantaja tai mentori, joka välittää jonkin tiedon tai taidon oppilaalleen ja opastaa tätä eteenpäin elämässä. Toisissa guru taas on hengellinen mestari, valaistunut olento, jota saatetaan pitää jopa absoluuttisen jumaluuden ruumiillistumana.

Esimerkiksi vedanta -filosofian monistisen suuntauksen isänä tunnetun Adi Shankaran kirjoittama gurumantra kuuluu: ”Guru on Brahma, Guru on Vishnu, Guru on Shiva. Guru on korkein jumaluus. Kumarran gurulle.” Tämä ilmentää gurun usein jumalallista asemaa intialaisessa kulttuurissa ja suuressa osassa joogaperinnettä. Etenkin tantran piirissä guru nähdään absoluutin ilmentymänä ja absoluuttista tietoisuutta palvotaan gurun kautta.

Tämä ajatus on itsestään selvästi erittäin altis väärinymmärryksille. Jos gurua palvotaan jumalana, eikö tässä ole kyse jonkinlaisesta henkilönpalvonnasta? Käytännössä tämä vaara on ehdottomasti olemassa, mutta teoriassa kyse on eri asiasta. Gurun palvonnan ajatus on, että koska guru on vapautunut rajallisesta minuudestaan, korkein tietoisuus voi toimia hänen kauttaan esteettä. Guru on siis enemmänkin kanava, jonka kautta ei-persoonallinen tieto virtaa, kuin henkilö, joka opettaa omaksumiaan asioita. Joogatutkija Georg Feuerstein on havainnollistanut tätä toteamalla, että guru ei oikeastaan ole henkilö, vaan todellisuuden funktio.

Tämä asettaa tietysti riman varsin korkealle sen suhteen, kuka on kelvollinen guruksi. Asiaa ei helpota se, että ihmisen valaistumisen asteen mittaaminen on pahamaineisen vaikeaa. Joogan perinteessä tunnetaan lukuisia valeguruja sekä monia listoja ”todellisen gurun” ominaisuuksista. Tärkein ja luotettavin on ehkä kuitenkin gurun perimyslinja, eli se, keneltä tämä on oppinut tietonsa – siis kenen auktoriteettiin hänen auktoriteettinsa nojaa.

Katkeamaton ketju

Perimyslinja, eli parampara, on joogaa koskevan tiedon tärkein avainsana. Se tarkoittaa opetusten välittymistä opettajalta oppilaalle suullisen perimätiedon jatkumona. Ajatus on ollut, että oppilas paitsi vastaanottaa tietoa, hän myös jatkaa gurulta saamansa opetuksen välittämistä muuttumattomana eteenpäin. Näin opettajat ja oppilaat muodostavat katkeamattoman ketjun, joka välittää tietoa ja turvaa sen säilymisen. Gurun oppiin tullessaan oppilas ei siis luo suhdetta ainoastaan yhteen opettajaan, vaan koko hänen taustallaan olevaan opettajien ketjuun.

Perimyslinjojen säilyttämä ja välittämä tieto ei ole avointa kaikille. Se on ainoastaan perimyslinjan jäsenten ulottuvilla. Perimyslinjan osaksi tullaan vihkimyksen, eli initiaation kautta. Vihkimyksessä kelvollisuutensa osoittanut oppilas otetaan osaksi tiettyä tiedon traditiota, johon kuuluu yleensä tietyn mantran ja mahdollisesti muiden harjoitusten oppiminen. Samoin kuin guru-oppilassuhteessa ei ole kyse pelkästään informaation omaksumisesta, myös perimyslinjaan kuuluminen on ennen kaikkea jäsenyyttä tietyssä henkisessä ja usein myös sosiaalisessa yhteisössä. Perimyslinjan jäsenet muodostavat eräänlaisen perheen (kula), joka ilmentää samaa tiedon virtaa ja jolla voi olla omat jaetut rituaalinsa ja tapansa. Suurta, vakiintunutta ja institutionaalisesti järjestynyttä perimyslinjaa kutsutaan sampradayaksi, eli koulukunnaksi.

Perimyslinjaa on joogan perinteessä pidetty takeena opetuksen ja harjoituksen autenttisuudesta, eli siitä, että se perustuu luotettavaan tietoon ja tuottaa haluttuja tuloksia. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei tällä tavoin säilyneisiin perinteisiin ja niiden sisällä välittyneisiin harjoituksiin olisi tehty aikojen kuluessa muutoksia. Vaikka perinnettä korostavat kulttuurit poikkeavatkin monin tavoin uutuutta ja muutoksia palvovista moderneista yhteiskunnista, nekään eivät ole staattisia säiliöitä, joissa asiat säilyvät muuttumattomina.

Esimerkiksi intialaiselle kulttuurille on ominaista innovaatioiden ”piilottaminen” tunnustettujen auktoriteettien nimien taakse tai niiden selittäminen tradition uudelleenmuotoiluna tai ”palauttamisena alkuperäiseen puhtauteensa”. Kun joogi saa mielestään merkittävän oivalluksen ja päättää tuoda sen osaksi perimyslinjansa opetusta, hän ei suinkaan esittele sitä omana keksintönään. Tyypillisempää on, että hän väittää sen tulleen jostain unohdetusta ja nyt jo kadonneesta lähteestä, jonka on laatinut joku perinteen kyseenalaistamaton auktoriteetti – esimerkiksi perimyslinjan juuriguru. Samoin eri koulukuntien eriytyessä toisistaan esimerkiksi filosofisten tai poliittisten erimielisyyksien vuoksi molemmat osapuolet yleensä ilmoittavat edustavansa ”puhdasta” muotoa perinteen opetuksista, vaikka kyse on yleensä molempien tapauksessa uudelleentulkinnasta. Vastaava ilmiö on yleinen myös länsimaisessa aatehistoriassa.

Käytännössä jokainen perinteinen joogaguru on kuitenkin osa jotain perimyslinjaa. Perimyslinjojen merkitys on kuitenkin alkanut rapistua joogan globalisoitumisen myötä. Vaikka jokaisella nykyjoogillakin on opettajansa, näillä opettajansa ja niin edelleen, sekä opettajan että oppilaan rooli ovat muuttuneet ratkaisevalla tavalla viimeisen kahden vuosisadan aikana.

Guruja, opettajia, innovaattoreita ja ohjaajia

Perimyslinjojen merkityksen mureneminen liittyy niin opettajan kuin oppilaankin roolin muuttumiseen joogan kansainvälistymisen myötä. Vaikka jokaisella joogilla on yhä nykyisinkin opettajansa ja näillä omat opettajansa – eikä guruistakaan varsinaisesti ole pulaa – ei varsinaisista perimyslinjoista voi globaalin nykyjoogan tapauksessa oikeastaan enää puhua kuin melko harvinaisissa tapauksissa.

Gurun roolin muuttumisessa näyttelivät tärkeää osaa 1900-luvun alkupuolen intialaiset joogaopettajat, joita voisi kutsua asanapioneereiksi. Esimerkiksi Swami Kuvalayananda ja Shri Yogendra olivat paitsi merkittäviä joogan tutkimuksen edistäjiä ja harjoituksen uudistajia, he myös muuttivat gurun roolia ratkaisevalla tavalla. Kuvalayananda ja Yogendra eivät esiintyneet niinkään henkisinä mestareina kuin eräänlaisina terapeutteina. He esittivät joogan keinona elämänlaadun parantamiseen. He eivät välittäneet oppilailleen tiedon traditiota, vaan harjoituksia ja menetelmiä, jotka vapauttivat nämä vaivoistaan.

Harvassa ovat ne ihmiset, jotka hakeutuvat joogan pariin oppiakseen täysin tietyn joogasysteemin – tietyn tiedon tradition. Harva opettaja myöskään tarjoaa tällaista mahdollisuutta. Useimmat nykyiset joogaopettajat opettavat Kuvalayanandan ja Yogendran tavoin erilaisia harjoituksia erilaisiin tarkoituksiin, eivät vihi oppilaitaan osaksi tiedon virtaa. Tämä johtuu siitä, että useimmat nykyiset kansainvälisen kentän joogaopettajat eivät itsekään ole vihkiytyneet mihinkään joogiseen perimyslinjaan. Kaikki joogaopettajat eivät myöskään välttämättä varsinaisesti opeta oppilaitaan siinä mielessä, että näiden olisi tarkoitus oppia syvällisesti jokin harjoitus. Pikemminkin he ohjaavat harjoittajat tietyn harjoituksen läpi kerta toisensa jälkeen.

Tämän artikkelin tarpeisiin olen kehittänyt neljä kategoriaa, joihin nykyisellä kansainvälisellä joogakentällä toimivat opettajat voidaan karkeasti jakaa: 1) karismaattiset gurut, 2) tietylle joogasuuntaukselle omistautuneet opettajat, 3) asiantuntijaopettajat, 4) ohjaajat. Korostan, että tämä jaottelu on jokseenkin keinotekoinen, ja että eri kategorioiden välillä on liukumaa. Nämä neljä lokeroa kuitenkin havainnollistavat sitä, millaisia erilaisia lähestymistapoja joogan opettamiseen nykyisin on, sekä sitä, miten ne eroavat toisaalta perinteisestä gurun roolista, toisaalta toisistaan.

Karismaattiset gurut ovat nykyajan hengellisiä mestareita. He ovat asemansa puolesta lähellä perinteistä gurun roolia. He saattavat vihkiä oppilaitaan osaksi jonkinlaista henkistä yhteisöä ja välittää näille kokonaisvaltaisen opetuksen. Heidän ympärillään saattaa olla tiivis omistautuneiden oppilaiden yhteisö, minkä lisäksi heillä saattaa olla suuria määriä ”maallikkoseuraajia” ja ihmisiä, jotka hakevat innoitusta heidän opetuksistaan. Hyviä esimerkkejä tällaisista karismaattisista guruista ovat esimerkiksi Mata Amritanandamayi, eli Äiti Amma ja jamaikalaissyntyinen ykseysfilosofian opettaja Mooji. 

Monet nykyajan karismaattiset gurut eroavat perinteisistä guruista kuitenkin siten, että perimyslinjan sijaan heidän opetuksensa perustuu usein enemmän tai vähemmän spontaanisti koettuun henkiseen heräämiseen. Jos heillä on takanaan perimyslinja, se on tavallisesti hyvin lyhyt. Vastaavasti näiden ihmisten auktoriteetti perustuu heidän koettuun karismaattisuuteensa ja mahdollisesti väitettyihin ihmetekoihinsa. He ovat guruja, koska heidän seuraajansa kokevat heillä olevan henkistä auktoriteettia.

Tietylle joogasuuntaukselle omistautuneet opettajat ovat yleensä jonkun modernin gurun, esimerkiksi Pattabhi Joisin, B. K. S. Iyengarin tai Swami Sivanandan edustamien joogasuuntausten pitkäaikaisia harjoittajia. He edustavat gurujensa tulkintaa joogasta ja välittävät sitä eteenpäin enemmän tai vähemmän muuttumattomana. He myös saattavat kunnioittaa guruaan perimyslinjamallille tyypillisellä tavalla.

Vaikka tällaiset opettajat tietyssä mielessä välittävätkin tiettyä tiedon perinnettä eteenpäin, vain vain harvat heidän oppilaistaan omistautuvat näiden joogasuuntausten opiskelulle samalla intensiteetillä. Vaikka opettaja itse edustaisikin jonkinlaista perimyslinjaa, käytännössä hän saattaa päätyä opettamaan tekniikoita ja ohjaamaan harjoituksia sen sijaan, että vihkisivät oppilaitaan  joogisen tiedon traditioon. Tällaisista opettajista käytetään intialaisessa perinteessä nimitystä acharya, jolla tarkoitetaan ihmistä, joka opettaa tietoa ja taitoa, mutta ei initioi oppilasta valaistumiseen.[2]

Asiantuntijaopettajat lienevät nykyaikaisen joogaopettajan tyypillisin muoto. He ovat mahdollisesti opiskelleet useampaa kuin yhtä joogasuuntausta, sekä mahdollisesti muitakin kehotyöskentelyn menetelmiä. Asiantuntijaopettajat voivat täydentää joogista tietämystään anatomian ja psykologian opinnoilla tai muista henkisistä perinteistä omaksumillaan käytännöllisillä ja teoreettisilla työkaluilla. Asiantuntijaopettajien opettama jooga voi olla pitkälti heidän oma luomuksensa, yhdistelmä erilaisia harjoituksia ja oppeja.

Asiantuntijaopettaja on leimallisesti modernin joogakentän hahmo. Valikoiva ja uutta luova lähestymistapa joogaan kertoo siitä historiallisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta tilanteesta, jossa jooga on irronnut intialaisista juuristaan ja tullut osaksi nykyaikaista hyvinvoinnin ja henkisyyden kenttää. Tutkija Theodora Wildcroft on käyttänyt tällaisesta lähestymistavasta nimitystä ”perimyslinjojen jälkeinen jooga”. On siis selvää, että asiantuntijaopettajien välittämä tieto joogasta poikkeaa radikaalisti perinteisemmistä joogisen tiedon tulkinnoista.

Joogaohjaajat muistuttavat kahta edellistä opettajatyyppiä, mutta he eivät välttämättä ole sen enempää tiettyyn joogasuuntaukseen sitoutuneita kuin suuria innovaattoreitakaan. Monet joogaopettajat yksinkertaisesti ovat oppineet tietyn tavan tehdä joogaharjoitusta ja ohjaavat sitä toisille ihmisille. Hei eivät niinkään opeta joogaa kuin ohjaavat ihmisiä tietyn harjoituksen läpi kerta toisensa jälkeen. Kuitenkin hekin välittävät joogaa koskevaa tietoa, sillä kaikki harjoitus perustuu tietoon.

Suurin ero nykyisen joogakentän ja perinteisten opettajien välillä on kuitenkin se, miten opettajaksi tullaan. Eräs nykyjoogan leimallisimpia piirteitä ovat joogaopettajakoulutukset. Joogan historian ensimmäinen opettajakoulutus järjestettiin Englannissa 1970-luvulla B.K.S. Iyengarin oppilaiden toimesta. Sittemmin opettajakoulutuksista on tullut keskeinen osa kansainvälistä joogailmiötä. Harvassa ovat ne joogasuuntaukset, jotka eivät tarjoa opettajakoulutusta.

Opettajakoulutusten sisältö kertoo paljon siitä, millaista tietoa joogaopettajien oletetaan välittävän oppilailleen. Suurin osa koulutuksista keskittyy asanaharjoituksen ohjaamiseen. Opiskelu koostuu usein pääasiassa asanoiden ja anatomian opiskelusta. Joogafilosofia, johon kaikki joogan harjoitukset perustuvat, on useimmiten mukana, mutta huomattavan pienessä roolissa. Harva koulutus myöskään välittää tuleville joogaopettajille mitään tiettyä näkökulmaa joogafilosofiaan, vaan opetus on enemmänkin yleistiedon ja tiettyjen filosofisten ideoiden käytännön sovelluksien tasolla.

Joogaopettajakoulutuksiin voi myös sisältyä melkein mitä tahansa kiinalaisesta lääketieteestä shamaanirummutukseen ja persoonallisuusanalyyseihin. Tämä kaikki kertoo siitä, että joogan opettamisessa ei ole enää kyse yhtenäisen tiedon tradition välittämisestä, vaan sellaisten tietojen ja taitojen opettamisesta, jotka voivat auttaa harjoittajaa huolehtimaan hyvinvoinnistaan.

Tiedä, mitä tiedät

Miten joogan opettajiin tulisi suhtautua joogalukutaidon ja joogasivistyksen kannalta? Tietysti kunnioituksella, kuten jokaiseen muuhunkin opettajaan. Opettaja on ihminen, joka tietää jostakin asiasta meitä enemmän tai osaa jonkin asian meitä paremmin. On kuitenkin aivan perusteltua kysyä, mihin opettajamme tiedot opetettavasta asiasta perustuvat. Oppilaina meidän tulee olla selvillä siitä, mitä haluamme oppia, etsiä tähän tarkoitukseen sopiva opettaja ja ottaa vastaan se, mitä hänellä on annettavaa.

Joogassa on monia piirteitä, jotka saattavat värittää opettajaoppilassuhdetta ei-toivotulla tavalla. Koska jotkut joogaopettajat ovat hengellisiä mestareita (tai heitä pidetään sellaisina), saattaa jotain tästä pyhyyden aurasta tarttua myös sellaisiin joogaopettajiin, joilla on vielä matkaa valaistumiseen. Tätä vääristymää voi edesauttaa se, että joogassa työskennellään hyvin henkilökohtaisella tasolla, eli kehon tuntemuksien ja syvien tunteiden kanssa. Jooga voi aiheuttaa voimakkaita kokemuksia ja syvällisiä elämänmuutoksia. Siksi myös opettajaan voi kohdistua erittäin voimakkaita positiivisia tai negatiivisia projektioita.

Siksi onkin erittäin tärkeää, että joogaopettaja pitää jalat tukevasti maan pinnalla tai mieluummin vähän sen alapuolella. Jokaisen opettajan tulee olla tarkkaan selvillä siitä, mitä hän tarkalleen opettaa, mitä sen avulla on mahdollista saavuttaa ja mihin hänen tietonsa ja taitonsa perustuvat. Itsestään selvästi opettajan on oltava erityisen hyvin perillä siitä, mitä hän ei tiedä. Ihmiset saapuvat joogan pariin monin tavoittein, valmiuksin ja odotuksin. Harva opettaja kykenee vastaamaan niihin kaikkiin. Tämän tiedostaminen pätee niin oppilaisiin kuin opettajiinkin, mutta vastuu on ehdottomasti enemmän opettajalla.

Siispä, pähkinänkuoressa: olitpa oppilas tai opettaja, on aina syytä kysyä, mistä tieto on peräisin, millaisen ketjun kautta se on saavuttanut sinut ja mitä sillä on mahdollista tehdä. Mihinkään ei kannata luottaa sokeasti, mutta myöskään umpimieliseen skeptisyyteen ei ole tarvetta. Kysyminen ja keskustelu ovat hyväksi todettu tie oppimiseen ja tietoon.


[1] Advayataraka upanishad kuuluu niin sanottuihin ”joogaupanishadeihin”, jotka kirjoitettiin 100 eaa. – 300 jaa. Ne ovat siis huomattavasti muita upanishadeja myöhäisempiä.

[2] Vaikka guru ja acharya voidaankin käsitteellisesti erottaa toisistaan, käytännössä niitä joskus myös käytetään synonyymeina.

This content is available exclusively to members of Matti's Patreon at $4.95 or more.

Vastaa