Voit myös ladata tämän artikkelin pdf-tiedostona.
Kun tutustuin joogaan noin viisitoista vuotta sitten, vallitseva ajatus joogakentällä oli, että harjoitus on kaikki kaikessa. Joogafilosofiaa pidettiin toissijaisena ”lisävarusteena” ja tutkimukseen suhtauduttiin suorastaan vihamielisesti. Opettajalta saatua käytännöllistä tietoa harjoituksen suorittamisesta ja säännöllisesti tehdyn harjoituksen aiheuttamia kokemuksia pidettiin riittävinä tiedonlähteinä.
Sittemmin suhtautuminen tietoon on muuttunut Suomen joogakentällä. Joogafilosofian opintopiirejä järjestetään monilla joogakouluilla ja joogatutkimus on löytänyt tiensä useimpiin opettajakoulutuksiin. Silti lienee perusteltua väittää, että useimmat joogit pitävät omaa kokemustaan joogasta kaikkein tärkeimpänä joogaa koskevan tiedon lähteenä. Tarkemmin sanottuna, useimmille joogeille jooga on ennen kaikkea sitä, miltä se heistä tuntuu.
Kokemuksen ensisijaisuudelle on helppo löytää perusteita. Ei ole olemassa mitään abstraktia ”joogaa yleensä”. Jooga on jotain, mitä tehdään. Sen menetelmät tähtäävät harjoittajan sisäiseen muutokseen, jossa hänen käsityksensä itsestään ja koko todellisuudesta muuttuu. Tämä ei varmastikaan onnistu pelkällä lukemisella ja puheella. Jo Bhagavadgitan kaltaisissa klassisissa teksteissä korostetaan, että pelkkä teoreettinen tieto ei riitä joogan päämäärän saavuttamiseen. Joogassa on kyse välittömästä, kokemuksellisesta tiedosta.
Mutta onko kokemus itsessään yksiselitteinen ja selkeästi määritelty asia? Onko se ainoa tarpeellinen tiedonlähde? Tässä Joogalukutaidon perusteet -sarjan viimeisessä osassa keskitymme kokemukseen joogaa koskevan tiedon lähteenä. Tarkastelemme esimerkiksi sitä, millaisia erilaisia kokemuksellisen tiedon muotoja joogaan sisältyy. Ovatko kokemus, havainto ja tuntemus yksi ja sama vai kolme täysin eri asiaa? Mitä tarkoittaa, että joogan mielenkiinnonkohteena on aina ollut kokemuksen sijaan se, kuka tai mikä kokija itse oikeastaan on?
Pyrkimykseni tällä artikkelilla on osoittaa, että kokemus ei ole ensisijainen suhteessa muihin joogaa koskeviin tiedon lähteisiin, eikä sitä oikeastaan voi erottaa niistä.
”Jooginen fenomenologia”
Fenomenologia tarkoittaa filosofista näkökulmaa, jonka mukaan meillä voi olla tietoa ainoastaan tietoisuutemme sisällöistä. Tarkemmin sanottuna voimme tuntea asiat ainoastaan sellaisina kuin ne ilmenevät tietoisuudessamme – siis sellaisina, kuin ne koemme – emme sellaisina, kuin ne todella ovat. Tämän näkökulman taustalla on filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) luoma erottelu ilmiöiden (phenomenon) ja asioiden sinänsä (noumenon) välille.
Joogan maailmankuva on tietoisuuskeskeinen. Tämä tarkoittaa, että se pitää tietoisuutta olemassaolon ensimmäisenä periaatteena ja ainoana asiana, jonka olemassaolosta voidaan olla varmoja. Todellisuus on joogafilosofian mukaan kaikki se, minkä tietoisuus havaitsee. Tästä syystä joogafilosofiaa voidaan tiettyjä tulkinnallisia vapauksia ottaen pitää eräänlaisena radikaalina fenomenologiana. Joogafilosofian mukaan asiat ovat olemassa vain sikäli kuin ne havaitaan –havainnon kohdetta ei voi olla olemassa ilman havaitsijaa.
Toisin kuin länsimainen fenomenologian perinne, joogafilosofia ei kuitenkaan oleta erillisen ”ulkoisen todellisuuden” olemassaoloa. Todellisuus virtaa perimmäisestä tietoisuudesta yhtenäisenä jatkumona ja saavuttaa lopulta kouriintuntuvan muodon havainnossa. Eri joogakoulukunnat eroavat siltä osin, miten ne näkevät tietoisuuden ja todellisuuden suhteen. Kaikkia niitä kuitenkin yhdistää käsitys, että todellisuus on olemassa ainoastaan tietoisuuden ansiosta – ainoastaan havainnon kohteena.
Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole havaitsemassa, siitä ei joogafilosofian mukaan kuulu ääntä. Itse asiassa puu ei edes kaadu, sillä ilman havaitsijaa ei ole puuta, ei metsää, ei mitään. Ainoa syy, miksi asiat ovat olemassa, on se, että jokin havaitsee ne kaiken aikaa. Tämä jokin on olemassaolon perimmäinen olemus, tietoisuus.
Se, että koemme olevamme olemassa, johtuu siitä, että tietoisuus ja todellisuus, siis havaitsija ja havainnon kohde ovat liittyneet yhteen. Todellisuus on tietoisuus kokemassa itsensä rajallisessa muodossa.
Mitä kokemus on?
Arkikielessä käytämme sanoja aistimus, tuntemus, kokemus ja havainto pitkälti synonyymeinä. Niillä kaikilla voidaan viitata välittömään, ainakin näennäisesti ei-käsitteelliseen tapaan omaksua tietoa. Ne kaikki näyttelevät tärkeää osaa minkä tahansa taidon – esimerkiksi joogaharjoituksen – opettelemisessa.
Jos kuitenkin lähdetään tarkemmin määrittelemään näitä kolmea käsitettä, huomataan, että ne viittaavat varsin erilaisiin asioihin. Aistimus viittaa aistihavaintoihin, siis tuntemiseen, haistamiseen, maistamiseen, kuulemiseen ja näkemiseen. Tuntemus viittaa subjektiivisesti koettuihin tunnetiloihin, jotka voivat olla miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Kokemus taas voi viitata joko toiston kautta karttuvaan käytännölliseen tietoon tai yksittäiseen, usein voimakkaaseen ja merkittäväksi koettuun sisäiseen tapahtumaan. Tässä jälkimmäisessä yhteydessä voitaisiin myös käyttää termiä elämys.
Havainto viittaa puolestaan kaikkeen informaatioon, jota vastaanotamme aistiemme ja mielemme kautta. Voidaan sanoa, että havainto on yleiskategoria, joka pitää sisällään kaikki aistimukset, tuntemukset ja kokemukset.
Useimmat meistä nykyjoogeista etsivät joogasta ennen kaikkea miellyttäviä aistimuksia ja tuntemuksia, tarkemmin sanottuna miellyttäviä psykofyysisiä olotiloja: mielen tyyneyttä, kehon rentoutta, elinvoimaisuutta ja terveyttä. Jooga tuntuu hyvältä. Se tuottaa (yleensä) miellyttäviä tuntemuksia. Nämä ovat niitä kokemuksia, joihin yleensä viitataan, kun puhutaan kokemuksesta joogaa koskevan tiedon lähteenä. Harjoittamalla joogaa saamme tietää, miltä joogan harjoittaminen tuntuu.
Harjoituksen jatkuessa pitkään meille kertyy kokemusta joogasta. Ei myöskään ole poikkeuksellista, että jooga aiheuttaa ajan myötä harjoittajassa voimakkaita elämyksiä. Kehon syvien jännitysten lauetessa voi mieleen kohota torjuttuja muistoja, unohdettuja tunteita ja harjoitus saattaa avata kyynelkanavat ilman, että harjoittaja itse oikein ymmärtää miksi. Saatamme kokea nykyhetken ja siihen sisältyvät aistihavainnot poikkeuksellisen voimakkaina, koska mielemme pintahäly vaikenee. Rentous, tyyneys ja uusien sisäisten horisonttien avautuminen voivat jopa johtaa eriasteisiin minäkuvan muutoksiin. Tällaisten elämysten myötä joogin suhtautuminen itseensä ja ulkomaailmaan, siis hänen havaintonsa, saattaa – ainakin väliaikaisesti – muuttua.
Niin tuntemukset, kokemus kuin elämyksetkin tuottavat meille arvokasta tietoa sekä itsestämme että joogasta. Ne ovat kaikki jotain, mikä ainakin äkkiseltään näyttäisi olevan sanojen ulottumattomissa. Voimme kokea ne kaikki lukematta sivuakaan joogafilosofiaa tai avaamatta ensimmäistäkään joogatutkimusta. Tämä kaikki vaikuttaisi viittaavan siihen, että kokemus on ensisijainen tiedonlähde ainakin siten, että se on luonteeltaan esikielellistä.
Vai onko? Joogafilosofian oma näkökulma asiaan ei ole näin yksiselitteinen.
Kielen ja kokemuksen yhteys
Tyypillisesti ajatellaan, että kieli on kehittynyt niin, että tietoisuuden lampun sytyttyä päähänsä muinaiset ihmiset alkaneet nimetä havaitsemiaan asioita ja kommunikoida toistensa kanssa ensin yksinkertaisin, sitten yhä monimutkaisemmin äännähdyksin. Tältä pohjalta on eri ihmisryhmien keskuudessa kehittynyt erilaisia äännähdysjärjestelmiä, eli kieliä, joihin on edelleen luotu systemaattinen rakenne, eli kielioppi. Lopulta on kehitetty tapoja ilmentää näitä äännähdysjärjestelmiä symbolein, eli kirjoituksen muodossa. Tämän näkemyksen mukaan on olemassa esikielellinen todellisuus, jota eri kielet pyrkivät kuvaamaan.
Jos tarkastelemme asiaa tästä näkökulmasta, tuntuu perustellulta ajatella, että joogan tavoitteena on päästä kielen tuolle puolen, puhtaaseen esikielelliseen kokemukseen. Kaikki joogafilosofia ja -tutkimus olisi vain yritystä kuvata tätä kokemuksen ensisijaista maailmaa. Joogan ja vastaavien harjoitteiden kautta saavutetut kokemukset voivat myös tukea tätä näkemystä. Kun mielen pintaliikkeet hiljenevät, voi sanojen takaa paljastuva todellisuus näyttää huomattavasti elävämmältä ja rikkaammalta.
Kuitenkin joogafilosofia pitää juuri kieltä havainnon perustana, ei tulkintana siitä. Tarkemmin sanottuna koko ilmentynyt todellisuus on joogafilosofian mukaan kieltä – tai oikeammin, ääntä. Kaikki äänteet syntyvät perimmäisestä alkuäänestä ja niiden erilaiset yhdistelmät ilmenevät kaikkina asioina, joista todellisuus koostuu. Kieli siis luo todellisuuden, ei päinvastoin. Asiat ja niiden nimet ilmestyvät yhtä aikaa. Tätä kutsutaan joogafilosofiassa nimellä sphota vada.
Tälle ”äänen metafysiikalle” perustuu myös mantrojen käyttö. Toistamalla tiettyjä äänneyhdistelmiä joogi pyrkii luomaan yhteyden tiettyihin todellisuuden osa-alueisiin tai vaikuttamaan niihin. Mantrat eivät siis ole sinänsä merkityksettömiä ”keskittymisen apuvälineitä”, vaan työkaluja, joilla pyritään saamaan aikaan tietty muutos havainnossa – siis todellisuudessa.
Vastaava käsitys kielestä todellisuuden perustana löytyy kaikista perinteistä, joissa loitsuja, lauluja, rukouksia ja voimasanoja käytetään. Se on läsnä esimerkiksi Vanhan Testamentin luomiskertomuksessa, kristillisen teologian logos-opissa, sekä skandinaavisessa mytologiassa, jossa ylijumala Odin uhraa itsensä oppiakseen riimut. Jotain saman kaltaista voidaan löytää myös Kalevalasta, jossa Väinämöinen laulaa kilpailijansa suohon, matkustaa esi-isän vatsaan oppiakseen luomisen taikasanat ja toimii hääseremonian (joka sekin on pohjimmiltaan luomisen symboli) laulajana. Nämä kaikki ovat esimerkkejä kielestä luojana pikemmin kuin kuvaajana.
Jooginen käsitys kielen ja havainnon erottamattomuudesta kyseenalaistaa väitteen esikielellisen kokemuksen mahdollisuudesta. Joogafilosofiassa kieli nähdään todellisuutena itsessään – luovana voimana, ei jotain jo valmiiksi olemassa olevaa kuvaavana toissijaisena välineenä. Tällainen ajattelutapa muuttaa täysin suhteemme kieleen. Jos kieli on yhtä todellisuuden kanssa, on jokainen sen puhuttu sana luova teko. Intialaisessa kulttuurissa onkin kehittynyt erittäin hienostunut oppi sanskritin oikeasta lausumisesta, joka ulottuu artikulaatiosta sävelkorkeuksiin. Ehkä meidänkin pitäisi olla varovaisempia sanan säilää heiluttaessamme?
Tämä ei myöskään ole pelkkää mytologiaa ja metafysiikkaa. Länsimaisen filosofian piirissä niin sanottu Sapir-Whorf -hypoteesi esittää, että kieli määrittää maailmankuvan. Myöskään tämän teorian mukaan me emme siis elä puhtaan kokemuksen maailmassa, jota tulkitsemme kielellisesti, vaan koemme asioita kielemme määrittämällä tavalla. Käyttämämme kielen käsitteet muodostavat kognitiiviset kategoriat, joihin asetamme kaikki havaintomme. Radikaalisti tulkittuna Sapirin ja Whorfin teoria lähenee joogista käsitystä kielestä todellisuuden luojana, vaikka se ei joogafilosofian kaltaista metafysiikkaa sisälläkään.
Mitä nämä näkemykset tarkoittavat kokemuksen kannalta? Oma näkemykseni on, että ei-käsitteellistä tietoa on kiistatta olemassa. Esimerkiksi mikä tahansa motorinen taito, oli kyse sitten autolla ajamisesta, joogaharjoituksista tai kirjoittamisesta, operoi sanallisen mielen ulottumattomissa. Se voi jopa olla niin automatisoitunutta, ettemme osaa sanallisesti selittää, miten teemme sen.
Silti olisi väärin sanoa, että kokemus on ensisijaista sanoihin nähden. Tunnistamme jonkin asian joksikin vain sanojen perusteella. Emme esimerkiksi voi ryhtyä tekemään joogaharjoitusta ilman, että joku ohjeistaa meitä. Tietysti joogaa on mahdollista opettaa esimerkin avulla, mutta poikkeuksetta siihen tarvitaan myös sanoja. Vastaavasti kaikki kokemuksemme ovat kielen ja kokemuksen lakkaamatonta vuorovaikutusta. Me ikään kuin ”luemme” havaintoamme ja jäsennämme sitä itsellemme ymmärrettävällä tavalla. Tärkein väline tässä prosessissa on kieli.
Kokemus vai kokija
Olipa kokemuksemme pohjimmiltaan kielellistä tai ei, joogafilosofian mielenkiinnon kohde eivät ole sen enempää miellyttävät tuntemukset kuin erikoiset kokemukset, vaan kokija itse. Itse asiassa kaikkien joogan menetelmien tavoite on se, että vähitellen oivallamme olevamme perimmäinen havaitsija, emme havainnon kohde. Olemme kokija, emme kokemus.
Tällä näkemyksellä on yksi keskeinen merkitys tämän artikkelin aiheen kannalta. Jos keskitymme kokemuksiin – siis miellyttäviin tuntemuksiin, vavahduttaviin elämyksiin ja niiden synnyttämiin oivalluksiin – joogaa koskevan tiedon lähteenä, saatamme kiintyä niihin. Joogaharjoituksestamme saattaa tulla mukavan olon ja autuudellisten tuntemusten metsästystä.
Hyvän olon tavoittelussa ei tietenkään ole mitään väärää. Me kaikki teemme sitä koko ajan. Nautinto on eräs perimmäisiä motivoivia voimia tässä todellisuudessa – ellei jopa kaikkein perimmäisin. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä joogan päämäärän kanssa. Jos joogasta tulee meille mielihyväautomaatti, se ei eroa mitenkään muista nautinnonlähteistä, kuten vaikkapa hyvästä ruoasta, alkoholista, musiikista, kuvataiteesta, seksistä tai muista elämän miellyttävistä asioista.
Nautinnot ovat kaikki erinomaisia asioita, mutta eivät joogaa, ainakaan perinteisessä mielessä. Hauskana yksityiskohtana voidaan mainita, että sanskritin nautintoa tarkoittava sana bhoga rimmaa kätevästi sanan yoga kanssa. Joku asketismiin taipuvainen joogi onkin joskus todennut, että ”joogi ei voi olla bhogi (nautiskelija)”. Vaikka emme ottaisi näin jyrkkää kantaa elämän iloihin, joogafilosofiassa ollaan kiinnostuneempia siitä, kuka tai mikä kaikki nämä nautinnot kokee.
Entä kuka tai mikä kokee niiden poissaolon? Kuka kokee kärsimyksen? Kuka kokee kaikki kokemuksemme? Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita joogafilosofia käsittelee. Vastaus niihin on se perusta, josta kaikki joogan harjoitukset nousevat. Joogan kokemusta ei voi erottaa joogafilosofiasta.
Yhteenveto
Kokemus on tärkeä tiedon lähde. Sitä ei kuitenkaan voida missään määrin pitää erillisenä muista joogatiedon lähteistä. Lisäksi myöskään kokemuksen tuottama tieto ei ole itsestään selvää ja ongelmatonta – sekin edellyttää joogalukutaitoa. Tässä artikkelissa olen luonut katsauksen joihinkin joogan kokemuksellisiin ulottuvuuksiin ja joogisiin käsityksiin kokemuksesta.
Kokemuksellinen tieto joogasta edellyttää joogan harjoittamista. Meidän on siis opittava harjoitus jostain, ennen kuin voimme kokea sen käytännössä. Toisin sanoen meidän on löydettävä opettaja. Löytääksemme opettajan meidän on tiedettävä, että jooga on ylipäätään olemassa ja meillä on oltava jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mitä etsimme. On todennäköistä, että tämä ensikosketus tapahtuu median tai joogakirjojen kautta.
Joogan harjoittaminen tuottaa meille koko joukon erilaisia tuntemuksia ja kokemuksia. Jos kuitenkin haluamme ymmärtää, mikä tekee joogasta joogaa – miten se eroaa esimerkiksi voimistelusta – tarvitsemme avuksemme joogafilosofiaa. Joogafilosofia osoittaa, että erilaisten kokemusten sijaan joogan päämääränä on oivallus kokijasta, kaiken takana olevasta tietoisuudesta. Filosofian ohjaamana harjoituksemme saattaa muuttua aivan toisenlaiseksi. Saattaa olla, että tapamme havaita todellisuus, itsemme mukaan luettuna, alkaa vähitellen muuttua.
Samalla harjoitamme joogaa maailmassa, jossa joogasta vallitsee lukemattomia käsityksiä. Joogatutkimus tarjoaa meille välineitä navigoida nykyjoogan viidakossa ja ymmärtää niin joogan klassisia tekstilähteitä kuin nykyisiä tulkintojakin.
Tämän kirjoituksen tarkoitus on ollut avartaa käsityksiä siitä, mitä kokemus voisi joogan tapauksessa tarkoittaa. Liian usein jäämme pintatasolle ja ajattelemme, että harjoituksen tuottamat tuntemukset ovat kaikki kaikessa. Ne ovat yksi tiedonlähde, kyllä, ja ehdottomasti tärkeä osa joogaa. Joogan todellinen sydän on kuitenkin jossain tuntemusten tuolla puolen, kokemuksen reunamilla, havainnon tuolla puolen.