Joogatutkimus – joogaa lintuperspektiivistä

Voit myös ladata tämän artikkelin pdf-tiedostona.

Tähän mennessä Joogalukutaidon perusteet -sarjassa on tarkasteltu mediaa, opettajia ja filosofiaa joogaa koskevan tiedon lähteinä. Olemme käsitelleet sitä, millaista tietoa näistä lähteistä on mahdollista saada, miten niiden merkitys on muuttunut aikojen kuluessa ja millaisia kysymyksiä niihin liittyy. Tässä vaiheessa on luultavasti selvää, että ”tieto” ei ole Joogasivistyksen näkökulmasta ole mitenkään yksiselitteinen asia.

Tutkimuksella viitataan yleensä akateemiseen tai tieteelliseen tiedon tuotannon prosessiin. Tutkimuksen tarkoitus on tiedon lisääminen. Tieteellistä tutkimusta määrittävät esimerkiksi systemaattisuus, analyyttisuus ja objektiivisuus. Tutkimusta voidaan tyypitellä erilaisin tavoin. Tämän artikkelin tarpeisiin yllä oleva lavea määritelmä kuitenkin riittää. Tarkastelemme siis sellaista prosessia, jossa joogaa lähestytään ulkopuolelta, tieteellisen tutkimuksen menetelmiä käyttäen. Joogatutkimuksen tarkoitus on joogaa koskevan systemaattisen, analyyttisen ja objektiivisen tiedon lisääminen.

Joogaa on tutkittu noin kahdensadan vuoden ajan. Tutkimusta on tehty monesta eri näkökulmasta. Tärkeimmät joogatutkimuksen alat liittyvät indologiaan, antropologiaan, sosiologiaan ja uskontotieteeseen. Lisäksi myös psykologian ja lääketieteen alalla on tehty tärkeää joogaa koskevaa tutkimusta.

Kaikki nämä tutkimusalat tuottavat keskenään hyvin erilaista tietoa joogasta. Tutkimustieto on myös luonteeltaan hyvin erilaista kuin se, mitä saamme mediasta, omilta opettajiltamme ja joogafilosofian lähdeteksteistä. Voidaan sanoa, että joogatutkimus tarkastelee joogaa toisaalta lintuperspektiivistä, toisaalta mikroskoopilla. Joogatutkimus toisaalta asettaa joogan laajempiin asiayhteyksiin, toisaalta analysoi sen syvärakenteita.

Tässä artikkelissa tarkastelen joogatutkimusta yleisellä tasolla, esittelen sen taustaa ja erilaisia lähestymistapoja. Tarkoitukseni on osoittaa, millaista osaa tutkimustieto on näytellyt joogaa koskevien käsitysten muodostumisessa ja miksi joogatutkimus on tärkeä tietolähde jokaiselle joogille, joka haluaa luoda kestävän, kokonaisvaltaisen ja eettisen lähestymistavan joogan harjoittamiseen ja opettamiseen.

Kuka joogatutkimusta oikein tekee?

Heti aluksi on tärkeää tähdentää, että keskityn tässä artikkelissa yksinomaan moderniin akateemiseen joogatutkimukseen. Valtaosa tästä tutkimuksesta on länsimaisten tutkijoiden tekemää ja sitä tehdään länsimaisissa yliopistoissa.

Lisäksi on otettava huomioon kielimuurin vaikutus. On enemmän kuin todennäköistä, että intialaisissa yliopistoissa tehdään tälläkin hetkellä tärkeää joogatutkimusta. Mikäli sitä tehdään jollakin muulla kielellä kuin englanniksi, se ei kuitenkaan näy kansainvälisen akateemisen tutkimuksen kentällä. Sama koskee harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta myös kaikkia muita maailmassa puhuttuja kieliä.

Tämän artikkelin rajausta moderniin akateemiseen joogatutkimukseen tuleekin tarkentaa vielä englanninkielisyydellä. Tämä on ensimmäinen asia, joka tulee tiedostaa joogaa koskevasta tutkimustiedosta. Englanti on kansainvälisen tiedeyhteisön kieli, eräänlainen moderni latina, mutta tutkimusta tehdään myös muilla kielillä. Englanniksi julkaisevat tutkijat lukevat ja kommentoivat toistensa tutkimuksia. Muilla kielillä julkaisevat tutkijat eivät tähän keskusteluun juuri osallistu.

Tältä pohjalta ei ole lainkaan yllättävää, että useimmat tämän hetken näkyvimmistä joogatutkijoista ovat englantilaisia ja amerikkalaisia. Toki Yhdysvallat on myös globaalin joogailmiön kotimaa, jossa joogan harjoittajia on mahdollisesti enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tutkimuksen painottuminen englanninkieliseen maailmaan tulee kuitenkin pitää mielessä, sillä kulttuuritausta väistämättä vaikuttaa tutkijoiden kysymyksenasetteluihin ja tarkastelukulmiin.

Orientalistinen joogatutkimus

Orientalismi tarkoittaa yleisesti länsimaisten tutkijoiden harjoittamaa ”idän”, siis Aasian ja Lähi-Idän kulttuurien tutkimusta. Sikäli kuin joogatutkimus kohdistuu Intian historiaan ja kulttuuriin, se kuuluu orientalismin piiriin.

Orientalismi on neutraali termi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti ”itämaihin” kohdistuvaa mielenkiintoa. Viime vuosikymmeninä, pitkälti Edward Saidin Orientalismi-teoksen (1978) vaikutuksesta, termiä on kuitenkin alettu käyttää myös negatiivisessa merkityksessä. Kriittistä huomiota on kohdistettu siihen, miten orientalismiin on sisäänrakennettu tietty valta-asetelma: tutkijat tarkastelevat ”itämaisia kulttuureita” länsimaisten linssien läpi ja tulkitsevat niitä omia päämääriään tukevalla tavalla.

Saidin teoria on saanut huomattavasti jalansijaa akateemisessa keskustelussa, mutta se ei missään tapauksessa ole koko totuus joogatutkimuksesta tai indologiasta ylipäätään. Saidin orientalismi-kritiikin kannalta on toki huomionarvoista, että joogatutkimuksen juuret kietoutuvat Ison Britannian siirtomaavaltaan Intiassa, joka jatkui 1700-luvun lopulta Intian itsenäistymiseen vuonna 1947. Vuonna 1784 filologi William Jones perusti Kalkuttaan Asiatic Societyn, tutkimuslaitoksen, jonka tarkoitus oli tutkia Intian historiaa, kulttuuria, yhteiskuntaa ja uskontoja siirtomaavallan edistämiseksi. Nykyisin Asiatic Society tunnetaan nimellä The Royal Asiatic Society of Bengal.

Asiatic Societyn ensimmäinen tehtävä oli kerätä laaja kirjasto intialaisia käsikirjoituksia. Seuraavaksi oli vuorossa näiden käsikirjoitusten kääntäminen eurooppalaisille kielille. Tätä voidaan pitää myös joogatutkimuksen alkuna. Tämän artikkelisarjan edellisessä osassa esitelty ”moderni kansainvälinen joogakaanon” syntyi pitkälti Asiatic Societyn tutkijoiden työn tuloksena.

Olen kartoittanut orientalistisen joogatutkimuksen historiallista kehittymistä melko seikkaperäisesti kirjassani Joogan historia. Tämän artikkelin kannalta on tärkeää nostaa esiin kaksi asiaa: Ensiksikin joogatutkimuksen varhaisvaiheita ei voi erottaa kolonialismista. Tältä osin Saidin orientalismi-kritiikki on syytä ottaa vakavasti. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että valtaosan historiastaan joogatutkimus on ollut tekstikeskeistä.

Varhainen jooga koskeva tutkimustieto oli siis sekä eurooppalaisten valtapyrkimysten, että teksteihin keskittymisen värittämää. Vaikka Asiatic Societyn tutkijat suhtautuivatkin intialaiseen kulttuuriin myönteisesti, jopa innostuneesti, ei heidän näkökulmaansa voi pitää objektiivisena, saati neutraalina. Teksteihin keskittyminen puolestaan johti siihen, että joogan käytännölliset ja ajankohtaiset muodot sivuutettiin tutkimuksessa pitkään tyystin. Niitä pidettiin jopa ”rappeutuneina” muotoina varhaisemmasta, puhtaasta joogasta. Monet maineikkaat orientalistit eivät koskaan edes käyneet Intiassa.

Nämä seikat on syytä pitää lähestyttäessä mitä tahansa akateemista joogatutkimusta, etenkin 1800-1900-lukujen taiteessa julkaistua. Olisi kuitenkin virhe erehtyä pitämään akateemista tutkimusta pelkkänä kolonialismin käsikassarana. Vaikka kaikki historian joogatutkijat ovatkin ilmentäneet aikansa vallitsevia ennakkokäsityksiä (ja ilmentävät niitä myös nyt ja tulevaisuudessa), monet heistä ovat olleet myös vilpittömän lumoutuneita tutkimuskohteestaan. Mahdollisista vinoutuneista asenteista heidän työnsä on inspiroinut Intiaa ja joogaa koskevaa kiinnostusta ja mahdollistanut myös kriittisten äänien esiintulon.

Sivistynyt joogi tiedostaa joogatutkimuksen historiallisen painolastin, mutta ymmärtää, että historiassa mikään ei ole mustavalkoista. Meillä ei ole mitään syytä heittää joogatutkimuksen pioneerien työtä romukoppaan, vaikka siinä olisikin oikaistavaa. Siihen voi suhtautua samalla kriittisen arvostavalla tavalla kuin kaikkeen muuhunkin tutkimustietoon. Nämä käsitykset ovat osa joogan historiaa ja niissä on paljon hyödyllistä ja arvokasta.

Moderni joogatutkimus

Varhaisimpana esimerkkinä modernista joogatutkimuksesta voidaan pitää Norman Sjomanin uraauurtavaa tutkimusta Yoga Tradition of the Mysore Palace (1996). 14 vuotta Intiassa opiskelleen Sjomanin provokatiivinen väite oli, että nykyisenkaltaisella fyysisellä joogaharjoituksella ei ole perustaa varhaisemmassa joogaperinteessä ja että se on pitkälti Tirumalai Krishnamacharyan ja tämän oppilaiden luomus. Sjoman perusti väitteensä Mysoren palatsista löytämäänsä Sritattvanidhi-tekstiin. Myöhempi tutkimus on sittemmin osoittanut monet Sjomanin näkemyksistä oikeiksi.

Varsinaisesti joogatutkimuksen uusi aikakausi alkoi 2000-luvun alkuvuosina, jolloin ilmestyi kaksi uraauurtavaa tutkimusta: Elizabeth de Michelisin A History of Modern Yoga (2004) ja Joseph Alterin Yoga in Modern India (2004). On merkittävää, että molempien kirjojen nimessä esiintyy sana ”modern”. Siinä missä varhaisempi joogatutkimus oli keskittynyt joogan klassisiin tekstilähteisiin ja kohdellut joogaa ikään kuin muuttumattomana monoliittina, alettiin huomiota suunnata nyt kasvavassa määrin joogan historiallisiin muutoksiin. Samalla painopiste vaihtui filosofiasta käytännön harjoitukseen.

De Michelisin ja Alterin tutkimusten keskeinen anti oli, että jooga on historiansa aikana muuttunut ratkaisevasti ja että se, mitä nykyisin kutsutaan joogaksi ei juurikaan muistuta muinaista kaimaansa. De Michelis ja Alter kiinnittivät huomionsa niihin kulttuurisiin prosesseihin ja historiallisiin toimijoihin, jotka olivat muokanneet joogaa nykyisen kaltaiseksi. De Michelis keskittyi Brahmo Samaj -järjestön vaikutukseen ja etenkin Swami Vivekanandan Rajajooga-teokseen modernin joogan filosofisena perustana. Alter puolestaan eritteli Swami Kuvalayanandan, lääketieteen ja liikuntakulttuurin vaikutusta joogaan. 

De Michelisin ja Alterin teosten vanavedessä seurasi monia muita mielenkiintoisia tutkimuksia, jotka kartoittivat joogan historiaa ja nykymuotoja. Mainitsemisen arvoinen näistä on varsinkin Mark Singletonin Yoga Body (2010), joka ilmestyessään aiheutti runsaasti meteliä joogakentällä. Yoga Body on siitä poikkeuksellinen akateeminen tutkimus, että se saavutti merkittävää huomiota myös akateemisen maailman ulkopuolella. Tämä johtui Singletonin näkemyksestä, joka kehitti Sjomanin havaintoja edelleen: 1900-luvun alussa jooga kävi läpi radikaalin uudelleentulkinnan.

Vaikka Singleton on itse sittemmin tarkentanut tutkimustaan ja kohdannut vakavasti otettavaa kritiikkiä myös muilta joogatutkijoilta, Yoga Bodyn keskeinen väite pitää edelleen: uushindulaisuus, intialainen nationalismi, eurooppalainen liikuntakulttuuri ja lääketiede loivat 1900-luvun alkupuolella aatteellisen keitoksen, joka käytännössä loi kokonaan uuden näkemyksen joogasta. Olen kartoittanut tätä kehityskulkua kirjassani Joogan historia pitkälti Singletoniin pohjaten.

Sen lisäksi, että moderni joogatutkimus kohdisti huomionsa sellaisiin joogan osa-alueisiin, jotka varhaisempi orientalistinen tutkimus oli sivuuttanut, sen tekijät poikkesivat edeltäjistään yhdellä keskeisellä tavalla: tutkijat olivat yhä useammin itse myös joogan harjoittajia. Sivanandan jooga-ashramissa harjoitellutta Mircea Eliadea ja tantraan vihkiytynyttä Sir John Woodroffea lukuun ottamatta maailmansotia edeltävän ajan joogatutkijat viihtyivät tutkijankammioissaan paremmin kuin joogamatoilla. 2000-luvulla syntyi kuitenkin uudenlainen tutkija-harjoittajan hahmo.

2010-luvun myötä moderni joogatutkimus vakiinnutti itsensä elinvoimaisena tutkimusalana. Uusia julkaisuja on ilmestynyt paljon ja monivuotisia tutkimusprojekteja on käynnistetty. Näyttää siltä, että lähivuosina saamme nauttia laadukkaista uusista julkaisuista ja mahdollisesti mielenkiintoisista uusista löydöksistä koskien joogan historiaa.

Jokaisen sivistyneen joogin kannattaa tutustua ainakin muutamaan akateemiseen joogatutkimukseen. Edellä mainitut De Michelisin, Alterin ja Singletonin teokset tarjoavat hyvän lähtökohdan joogatutkimuksen joskus vaikeaselkoiseen maailmaan. Itselleni juuri nämä kolme teosta vastasivat niihin kysymyksiin, joita joogan aloittaminen nuoren uskontotieteilijän mielessä herätti.

Lääketieteellinen joogatutkimus

Tähän mennessä käsitellyt tutkimukset edustavat ihmistieteitä. Sellaisille, jotka kaipaavat tieteellistä dataa esimerkiksi joogaharjoitusten vaikutuksista, ne eivät tarjoa yhtään mitään – paitsi ehkä ymmärryksen siitä, että useimpien joogaharjoitusten vaikutuksia on mahdotonta mitata ja että joogan fyysisilläkään harjoituksilla ei välttämättä ole aina pyritty kunnon kohentamiseen.

Joogaa on kuitenkin tutkittu lääketieteellisesti 1800-luvulta, jolloin länsimainen lääketiede löysi tiensä Intiaan ja kohtasi intialaisen perinnelääkinnän. Tutkijoita kiinnosti esimerkiksi joogan esoteerisen fysiologian – siis nadien ja chakrojen – suhde lääketieteen ihmiskuvaan. Lisäksi he pyrkivät selvittämään, olivatko joogien väitteet harjoituksen tuottamista yliluonnollisista kyvyistä todella paikkansa pitäviä.

Toimittaja William J. Broad on kartoittanut ansiokkaasti lääketieteellisen joogatutkimuksen historiaa ja löydöksiä ristiriitaisen vastaanoton saaneessa kirjassaan The Science of Yoga (2012). Kirja aiheutti ilmestyessään kohun, sillä sen yhdessä luvussa lueteltiin asanaharjoituksen mahdollisia terveyshaittoja lääketieteellisen tutkimustiedon valossa. Vaikka kyse oli yksittäisistä ääriesimerkeistä, ei Broad esitä kirjassaan mitään sellaista, mitä tutkimustieto ei tukisi. Siksi teos onkin suositeltava tutustumiskohde kaikille, joita fysiologinen lähestymistapa joogan vaikutuksiin kiinnostaa.

Yksi seikka, joka on pidettävä mielessä joogaa koskevia lääketieteellisiä tutkimuksia lukiessa, on se, että ne keskittyvät useimmiten asanaharjoitteluun, vähemmässä määrin pranayamaan ja meditaatioon. Yaman ja niyaman, mantrojen laulamisen, pyhien tekstien opiskelun tai puja-rituaalien lääketieteellinen tutkimus tuskin tulisi kenellekään mieleenkään.

Ongelmaksi muodostuu, että joogan fyysisiä harjoituksia on mahdollista lähestyä hyvin eri tavoilla ja niillä voidaan tavoitella hyvin erilaisia päämääriä. On esimerkiksi aivan eri asia, tekeekö päivittäin intensiivistä ja dynaamista astangajoogaharjoitusta vai pari kertaa viikossa restoratiivista yin-harjoitusta. Kun nämä varaukset pitää mielessä, tuottaa lääketieteellinen tutkimus erittäin mielenkiintoista tietoa tiettyjen joogaharjoitusten fysiologisista vaikutuksista.

Yhteenveto

Joogatutkimus tarkastelee joogaa lähtökohtaisesti ”ulkopuolelta”. Sen on tarkoitus tuottaa metodologisesti perusteltua ja yleispätevää tietoa, joka on myös muiden kuin joogan harjoittajien itsensä ymmärrettävissä. Tutkimuksellisen asenteen vastakohtana voisi pitää joogakentällä yleistä käsitystä, jonka mukaan joogaa koskeva tieto on ensisijaisesti kokemuksellista – siis saavutettavissa ainoastaan harjoittamalla joogaa. Tätä näkemystä ja etenkin siihen sisältyviä monia ongelmia tarkastelemme lähemmin seuraavassa artikkelissa.

Joogatutkimuksen tarjoama tieto joogasta on väistämättä aina osittaista ja altista muutoksille. Omaa harjoitustaan ei voi perustaa joogatutkimukselle. Tutkimus ei kuitenkaan ole lainkaan muita joogaa koskevia tiedonlähteitä vähempiarvoista. Päinvastoin: tutkimus on ainoa tietolähde, joka tekee näkyväksi sen, millaisiin lähtöoletuksiin sen sisältämä tieto perustuu ja millaisilla menetelmillä se on hankittu. Kärjistäen voitaisiin väittää, että joogatutkimus on mediaa, opettajia, filosofiaa ja jopa harjoittajan omaa kokemusta luotettavampaa tietoa.

Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti edistäisi joogalukutaidon päämääriä. Pikemminkin tutkimusta on hyödyllistä ajatella niin, että se tarjoaa välineitä kaikkien muiden joogaa koskevien tiedonlähteiden ymmärtämiseen. Asettamalla joogan ja sen opettajat laajempaan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, sekä analysoimalla joogan tekstilähteitä kriittisin menetelmin, se tarjoaa meille välineitä ymmärtää joogaa sekä yleisellä että subjektiivisella tasolla osana laajempaa todellisuutta.

Näistä syistä Joogasivistys korostaa tutkimustiedon merkitystä kokonaisvaltaisessa, kestävässä ja eettisessä lähestymistavassa joogaan. Parhaassa tapauksessa tutkimus kyseenalaistaa käsityksiämme siitä, mitä jooga on ollut, mitä se on ja mitä se voi olla. Tämän purkavan tehtävänsä ansiosta se tuo luovaa jännitettä käsitykseemme joogasta.

This content is available exclusively to members of Matti's Patreon at $4.95 or more.

Vastaa