Dharana, dhyana ja samadhi

Voit ladata tämän artikkelin myös pdf-tiedostona.

(Katkelma luvusta Miten joogaa harjoitetaan?)

Kaikki tähän asti mainitut harjoitukset ovat olleet oikeastaan vain lämmittelyä niin sanotuille sisäisille harjoituksille, eli keskittymiselle (dharana), mietiskelylle (dhyana) ja syventymiselle (samadhi). Yhdessä näistä kolmesta harjoituksesta käytetään Yogasutrassa nimitystä ”kiinnittyminen” (samyama). Samyama tarkoittaa, että kun joogi on ensin asanan ja pranayaman avulla saattanut mielensä ja aistinsa levolliseen ja kirkkaaseen tilaan, hän voi suunnata mielensä haluamaansa kohteeseen, ilman että keho tai aistit harhauttavat häntä pyrkimyksestään. Tässä suuntaamisessa on erilaisia vaiheita ja syvyysasteita. Sen päämääränä on, että joogi sulautuu täysin keskittymisensä kohteen kanssa.

Arkipuheessa tällaisista sisäisistä, eli mielen harjoituksista käytetään joskus nimitystä meditaatio. On kuitenkin tavallista kuulla sanottavan, että jooga ja meditaatio ovat kaksi eri asiaa. Tällöin oletuksena on, että jooga viittaa erityisesti asanoiden harjoittamiseen, kun taas meditaatio viittaa rentoutumiseen, keskittymiseen, visualisaatioihin, ynnä muihin mielen harjoituksiin. Joogan historian ja joogafilosofian näkökulmasta tässä erottelussa ei ole mitään järkeä. Niin sanottu meditaatio on tärkeä osa joogan työkalupakkia kaikissa joogasuuntauksissa. Myös hathajoogan keholliset harjoitukset ennen kaikkea valmistavat joogia mielen kanssa työskentelyyn.

Jooga ja meditaatio eivät siis ole kaksi eri asiaa, vaan mielen harjoitukset ovat olennainen osa joogan menetelmiä. Selvyyden vuoksi on kuitenkin tähdennettävä, että itse sana ”meditaatio” ei ole peräisin joogan perinteestä. Ei ole olemassa ainoatakaan esimodernia joogatekstiä, jossa se esiintyisi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että sana ”meditaatio” juontuu sanskritin sijaan latinasta ja sen juuret ovat kristinuskon perinteessä.

Meditaatio tarkoittaa mietiskelyä, pohdiskelua tai kontemplaatiota, eli jonkin asian syventynyttä sisäistä tarkastelua. 1100-luvulla ranskalainen munkki Guigo II alkoi kutsua kristilliseen hartaudenharjoitukseen kuuluvia sisäisiä harjoituksia meditaatioksi. Termi vakiintui käyttöön ja kun kristityt eurooppalaiset 1700-luvulla kohtasivat joogan sisäisiä harjoituksia, myös näitä alettiin kutsua meditaatioksi harjoitusten samankaltaisuuden vuoksi. Tämä on syytä pitää mielessä, jos kuulet jonkun kritisoivan meditaatiota kristillisistä lähtökohdista.

Joogaan kuuluu useita erilaisia sisäisiä harjoituksia. Siksi meditaatiota ei ole käytännöllistä käyttää yleisnimityksenä. Parempi on puhua mielen harjoituksista tai sisäisistä harjoituksista. Joogassa nimittäin tehdään eron keskittymisen (dharana), meditaation (dhyana) ja meditaation kohteen kanssa sulautumisen (samadhi) välille.

Keskittyminen tarkoittaa mielen tarkoituksellista kohdistamista haluttuun kohteeseen. Tätä kutstutaan joogassa nimellä dharana.[1] Keskittymisen kohde voi teoriassa olla mikä tahansa. Käytännössä kohde määräytyy sen mukaan, mihin joogi harjoituksellaan pyrkii. Joogafilosofian mukaan tietoisuus muuttuu kohteensa kaltaiseksi. Tälle ajatukselle perustuu koko samyaman harjoittaminen. Keskittämällä, vakiinnuttamalla ja sulauttamalla mieli haluttuun kohteeseen, pyritään mieli tekemään tämän kohteen kaltaiseksi.

Eri joogasuuntauksilla on omat keskittymisen apuvälineensä.  Joogateksteissä luetellaan esimerkiksi jumalia, kehon osia, sekä joogisen fysiologian elementtejä, joihin mieli voidaan keskittää. Itse asiassa useimmille nykyjoogeillekin tutut chakrat ovat alun perin juuri tällaisia keskittymisen apuvälineitä.[2] Tantrisissa joogasuuntauksissa joogi luo mielensä avulla kehostaan koko kosmoksen kartan.

Varsinaisesta meditaatiosta, eli siitä kun mieli vakiintuu yhteen kohteeseen, käytetään joogassa nimitystä dhyana. Sana on etymologisesti sukua paalin sanalle jhana, kiinan sanalle ch’an ja japanin sanalle zen. Vaikka joogan sisäiset harjoitukset eroavatkin buddhalaisesta mietiskelystä, nämä toisilleen sukua olevat sanat viittaavat kaikki tajunnantilaan, jossa tarkkaavaisuus on täysin vakiintunut tiettyyn kohteeseen ja ikään kuin virtaa siihen ilman tarkoituksellista ponnistelua ja älyllistä analyysia – näkee sen sellaisena kuin se todella on.[3]

Kun meditaatio saavuttaa sellaisen syvyyden, että ainoastaan keskittymisen kohde on jäljellä ja joogi kadottaa tietoisuuden jopa erillisestä minuudestaan, tätä kutsutaan samadhiksi.[4] Samadhilla tarkoitetaan toisaalta tietynlaista meditaatioharjoituksen vaihetta, toisaalta se on synonyymi joogan päämäärälle – rajallisen ja rajattoman yhdistymiselle. Pohjimmiltaan samadhissa on kyse siitä, että tietoisuus tarkastelee itseään.

Patanjalin Yogasutra erittelee kaksi samadhin astetta. Kohteellisessa samadhissa (samprajnata samadhi) mielen toiminnot, kuten tarkkaavaisuus (vitarka), pohdinta (vicara), autuus (ananda) ja minäkäsitys (asmita) voivat yhä olla läsnä. Kohteettomassa samadhissa (asamprajnata samadhi) kaikki havainto lakkaa. Se on täysin kokemuksen tuolla puolen. Kohteetonta samadhia kutsutaan myös ”siemenettömäksi”, sillä se ei jätä karmallisia jälkiä joogin mieleen.[5]

Joogisessa meditaatiossa ei ole kyse mielen tyhjentämisestä, vaan sen keskittämisestä yhteen kohteeseen niin, että ainoastaan keskittymisen kohde jää jäljelle. Jooginen meditaatio ei myöskään tähtää rentoutumiseen, parantuneeseen keskittymiskykyyn tai muihin psyykkisiin ja fyysisiin hyötyihin, vaikka niitä voikin harjoituksen sivutuotteena ilmetä. Dharana, dhyana ja samadhi johdattavat joogia ensin täydelliseen tietoon harjoituksen kohteesta, sulautumiseen yhdeksi sen kanssa. Harjoituksen varsinainen päämäärä on kaiken kokemuksen tuolla puolen, perimmäinen kokija – puhdas tietoisuus itse.

Joogan sisäisten harjoitusten päämäärä on transsendenssi, eli rajallisen kokemuksen ylittäminen. Niitä, kuten kaikkia muitakin joogan menetelmiä on lopulta mahdotonta ymmärtää irrallaan joogafilosofiasta. Samadhissa tapahtuva rajallisuuden ylittäminen ei kuitenkaan ole mikään pelkkä teoreettinen idea. Kauan ennen kuin joogaan alettiin suhtautua fyysisenä treeninä, joogit havainnollistivat taitojaan juuri samadhiin vajoamalla. Tässä ”kuoleman kaltaisen transsin” tilassa joogi on täysin tiedoton ulkoisesta maailmasta ja hänet voidaan esimerkiksi haudata elävältä useiksi päiviksi ja kaivaa sitten taas esiin. Vastaavia näytöksiä järjestetään Intiassa edelleen.[6] Kaikkia näistä ei tiettävästi ole onnistuttu todistamaan silmänkääntötempuiksi.


[1] YS 3:1.

[2] Wallis 2016.

[3] YS 3:2.

[4] YS 3:3.

[5] Ks. Broo 2019, 80–88; Mallinson & Singleton 2017, 324. Karmasta ks. luku Karma tässä kirjassa.

[6] Mallinson & Singleton 2017, 327.

This content is available exclusively to members of Matti's Patreon at $4.95 or more.

Vastaa